Draamakuningatar kirjoittaa viimeisessä postauksessaan bdsm-harrastajan anonymiteetistä, johon yhteiskunnallinen moraali (?) ja normikäsitykset meidät pakottaa. Hän pohtii sitä, miten tietynlainen netissä julkaistu materiaali voi jossakin vaiheessa vaikuttaa kertojan elämään.
Kokeilijatkin ovat pohtineet samaa asiaa, mutta ehkä juuri toiselta kantilta. Eikö olekin niin että juuri tämä nimettömyys tekee alan harrastajista kasvottomia pervoja, vaikka jokaisen maskin takana on oikea elävä ihminen tunteineen ja elämineen. Tuollainen pakollinen salailu tuntuu melkein loukkaavalta, koska emme koe tekevämme mitään häpeällistä, emme halua olla kasvottomia pervoja.
Kehitys on kuitenkin myönteistä vaikka hidastakin: homona saa jo esiintyä julkisesti eikä se estä edes poliittista uraa. Tietyt seksuaaliset poikkeavuudet ovat myös jossain määrin sallittuja taiteilijoille (esim. Sofi Oksanen, Matti Mäkelä), mutta yleinen mielipide on kuitenkin se, että piiskaa rakastava toimitusjohtaja tai poliisi on jotenkin epäluotettava.
Kaikki tämä nostattaa kapinaa mielessämme, haluamme olla ylpeitä omasta rakkaudestamme. Tekisi kovasti mieli kirjoittaa omalla nimellä, kertoa muistakin asioista kuin seksistä: työstä, elämästä, arjesta. Silti pelkään, samoin kuin Draamakuningatar.
Kirjoitan kolmea blogia kahdella kielellä, ja siinä joutuu pakostakin miettimään mihin mikäkin juttu sopii. Nyt on kaksi muuta blogia täysin kesannolla: en keksi mitään järkevää kirjoitettavaa, kun pää on täynnä tätä uutta rakkautta, sen ihmeellisen puutarhan loputtomasti polveutuvia polkuja (J.Borges :). Helpointa ja ehdottomasti hedelmällisintä olisi tässä vaiheessa yhdistää blogit, kirjoittaa kaikki polut yhteen solmuun, tarkastella elämää kokonaisuutena eikä vain erillisinä alueina, mutta rohkeus ei riitä siihen. Koittaako se päivä?
Olemme kuin jonkinlaisia pikkurikollisia, joiden on peitettävä kasvonsa. Vituttaa.
Kokeilijatkin ovat pohtineet samaa asiaa, mutta ehkä juuri toiselta kantilta. Eikö olekin niin että juuri tämä nimettömyys tekee alan harrastajista kasvottomia pervoja, vaikka jokaisen maskin takana on oikea elävä ihminen tunteineen ja elämineen. Tuollainen pakollinen salailu tuntuu melkein loukkaavalta, koska emme koe tekevämme mitään häpeällistä, emme halua olla kasvottomia pervoja.
Kehitys on kuitenkin myönteistä vaikka hidastakin: homona saa jo esiintyä julkisesti eikä se estä edes poliittista uraa. Tietyt seksuaaliset poikkeavuudet ovat myös jossain määrin sallittuja taiteilijoille (esim. Sofi Oksanen, Matti Mäkelä), mutta yleinen mielipide on kuitenkin se, että piiskaa rakastava toimitusjohtaja tai poliisi on jotenkin epäluotettava.
Kaikki tämä nostattaa kapinaa mielessämme, haluamme olla ylpeitä omasta rakkaudestamme. Tekisi kovasti mieli kirjoittaa omalla nimellä, kertoa muistakin asioista kuin seksistä: työstä, elämästä, arjesta. Silti pelkään, samoin kuin Draamakuningatar.
Kirjoitan kolmea blogia kahdella kielellä, ja siinä joutuu pakostakin miettimään mihin mikäkin juttu sopii. Nyt on kaksi muuta blogia täysin kesannolla: en keksi mitään järkevää kirjoitettavaa, kun pää on täynnä tätä uutta rakkautta, sen ihmeellisen puutarhan loputtomasti polveutuvia polkuja (J.Borges :). Helpointa ja ehdottomasti hedelmällisintä olisi tässä vaiheessa yhdistää blogit, kirjoittaa kaikki polut yhteen solmuun, tarkastella elämää kokonaisuutena eikä vain erillisinä alueina, mutta rohkeus ei riitä siihen. Koittaako se päivä?
Olemme kuin jonkinlaisia pikkurikollisia, joiden on peitettävä kasvonsa. Vituttaa.
Tekstit
3 kommenttia:
Lupasinkin tulla huutelemaan vieraisiin pöytiin ..
Itse en koe tuota puolipakollista anonyymiutta aivan yhtä ahdistavana tai harmittavana asiana. Kuten olen tainnut väittää aiemminkin, koen seksin ja siihen liittyvät asiat erittäin henkilökohtaisina. Siksi tuntuu verrattain luontevaltakin pitää omalla tavallaan vahvasti seksiin liittyvä blogi täysin irrallaan "tosielämästä".
Se on sitten asia erikseen, että sadomasokismi tosiaan edelleen löytyy tautiluokituksena seksuaalisten parafilioiden alta. Vaikuttanee pervojen haluun pysyä kasvottomina sekin.
Onhan se niin, että intiimi elämämme ei kuulu muille, mutta siinä on sellainen pikkujuttu, että sadomasokismi tavallaan kuuluu muille, koska sitä ei hyväksytä "normaalin" rakkauselämän osa-alueeksi. Tällainen suhtautuminen synnyttää protestia, ja tekee mieli mennä työkokoukseen shortseissa ruoskittuine pohkeineen ja kysyä: Mitä, olenko näin huonompi työntekijä?
16. heinäkuuta 2009 18:33
Lähetä kommentti