Salattua erotiikkaa

Blogi on viime aikoina jäänyt vähemmälle huomiolle, liekö kevättä. Sitä odottaa niin, että kun merkkejä alkaa olla, niin masentuu eikä jaksa oikein mitään. Töitäkin pitäisi tehdä, mutta kun ei tarvitse mennä seitsemäksi tehtaaseen, niin niitä voi aina lykätä tuonnemmaksi.
Lainasin tässä joku päivä sitten Pirkko Saision Punaisen erokirjan (2003), kun se on jäänyt tuoreeltaan lukematta. Luulin sen jotenkin säväyttävän aihepiiriltään, mutta vaisuksi jäi lukukokemus. Kirja lienee kuitenkin aikalailla omaelämäkerrallinen, joten monet selvästikin faktaan perustuvat asiat seitsemänkymmentäluvulta melkein järkyttävät näin nykypäivänä. Saisio kertoo mm. siitä, miten teatterikoulussa paheksuttiin lesbosuhdetta, joka ei opettajien mielestä sopinut mitenkään tulevalle näyttelijälle. On kuitenkin muistettava, että homoseksuaalisuus oli vasta hiljattain poistettu Suomen rikoslaista. Myös vasemmistolaisuus tuomitsi homoseksuaalisuuden, koska vallankumouksellisen piti olla kaikessa uuden ihmisen esikuvana.
Saision jälkeen luin toista tuoreeltaan lukematta jäänyttä romaania, Juha Seppälän Ei kenenkään maata (2006) ja huomasin ihmeekseni että piippua polttava heteromies kuvaa seksuaalisuutta paljon elävämmin ja rohkeammin kuin Seta-aktiivina tunnettu lesbonainen:
”Siinä vaiheessa olisin vielä voinut palauttaa avioliittoni onnen tekemällä juuri niin kuin olisin halunnut: kiskomalla Liisan lieden ääreltä sänkyyn, asettumalla hakareisin hänen päälleen ja imettämällä hänelle paisunutta miehuuttani, nuolemalla tuon keski-ikäisen naisen karvaisen vaon paisuneita huulia ja nipukkaa niiden välissä.”
Jos himoa ja sen tyydyttämistä kuvailisi homo tai sadomasokisti, kirja pitäisi julkaista salanimellä. Kun Matti Mäkelä kirjoitti Rakkausromaaninsa (2006), hänen oli pakko naamioida se pamfletiksi, jossa sadomasokismista tehdään yhteiskunnallisesti vaarallinen synti.
Voiko siis toivoa lukevansa joskus suomalaisen kaunokirjallisen teoksen seksuaalivähemmistöistä, joka ei olisi pelkkä salanimellä julkaistu eroottinen romaani?