Naruilla elämään?

Yritin saada Kreivitärtäni kirjoittamaan, mutta ei se onnistunut. Luulin että sidotun on luontevampaa kertoa tuntemuksista, vaan nyt joudun kertomaan sitojan näkökulmasta.
Sessio oli aika pitkä, kokemusta puuttuu ja kaikki on uutta (onneksi?). Tuohon vaatimattomaan korsettiin meni 60 metriä narua ja noin tunti aikaa. Tunnustan, että teki mieli kiristää naruja oikein miehen voimalla, mutta ainakin rintojen kohdalla oli pakko kuunnella Kreivitärtä. Sidonta onnistui ainakin siinä mielessä, että Kreivitär viihtyi naruissa parikin tuntia ja pystyi harrastamaan seksiä useamman orgasmin verran.
Olemmekin pikkuhiljaa tulleet siihen tuloksen, ettei alistaminen ja alistuminen ole meille tärkeää vaan kivun tuoma nautinto. Tänään puhuttiin pitkään siitä, onko kivulla joitakin järjellisiä rajoja eli mihin voi mennä, mitä pitäisi kavahtaa. Ostin eilen Robbarista sellaisia uistinpainoja, joita voi ripustaa nipistimillä nänneihin. Tuntuu mielettömän hyvältä, ja kun unohduin parittelemaan painot nänneissä, en huomannutkaan että pidin niitä ehkä liian kauan. Pois ottaessa sattui niin pahoin, että luulin jo tehneeni itselleni jonkinlaista väkivaltaa. Tunnin päästä kuitenkin nännit alkoivat kerrassaan huutaa lisää nipistimiä ja painoja.
Kävimme katsomassa Dramaqueenitisin linkittämiä sivuja, ja kysymys kasvoi vieläkin suuremmaksi: onko rajoja? Mitä me haluamme? Miksi mikään ei riitä? Mattopiiska ja ratsupiiska tuntuvat jo lasten leluilta, oikeat tavarat löytyvät vain rautakaupasta. Lisää kipua! Miksi? Onko niin että kun oikeassa elämässä on niin vähän kärsimystä, niin sitä on pakko hankkia leikeissä?
Olemme köyhiä, mutta emme näe nälkää. Terroristit eivät uhkaa meitä eikä meidän lapsiamme. Kraanasta tulee puhdasta juomakelpoista vettä. Sähköt pelaavat ja tietokone surisee. Lähikaupasta saa olutta ja makkaraa, citymarketista viikon ruuat. Auto on vanha ja ruosteinen, mutta se liikkuu ja toimittaa tehtävänsä. Asunnossa on lämmin ja sänky on leveä ja pehmeä.
Harrastavatko Sudanin Daifurin asukkaat sadomasokismia?